Verotuksen historiaa

Ruotsin vallan aika

Julkisen vallan toimittaman verotuksen historia Suomessa alkoi keskiajalla, jolloin kirkko ja kruunu ryhtyivät keräämään hyödykkeitä omiin tarpeisiinsa. Verot maksettiin pääasiassa luontaistuotteina, koska rahan käyttö oli vielä melko vähäistä kaupunkien ulkopuolella. Näitä veroparseleiksi tai veroesineiksi kutsuttuja hyödykkeitä olivat muun muassa kala, riista, vilja ja voi sekä turkikset. Myöhemmin, mahdollisesti linnojen rakentamisen myötä, yhdeksi veronmaksun muodoksi tulivat päivätyöt. Linnojen ja teiden rakentamisen lisäksi päivätöihin kuului esimerkiksi verotavaroiden kuljetus.

Verotuksen varhaisimmasta historiasta Suomessa ei tiedetä kovin paljoa, mutta ilmeisesti ensimmäinen verottaja on ollut katolinen kirkko. Verotuksen muodot vaihtelivat alueittain, mutta periaatteessa kanonisen lain mukaan kirkko peri kymmenesosan talouden tuotoista. Lounais-Suomessa maksettiin kirkolle pääasiassa viljakymmenyksiä, mutta sisämaassa verotus perustui sopimuksiin. Kaupunkien porvarit maksoivat veroja ainakin 1300-luvun puolivälissä säädetyn Maunu Eerikinpojan kaupunginlain voimaantulosta lähtien. Tämä toteutettiin ilmeisesti siten, että kaupungit maksoivat veroa kruunulle ja perivät rahat porvareilta. Samalla kerättiin veroja ja muita maksuja kaupunkiyhteisön käyttöön. Keskiajalta lähtien kruunun palveluksessa on ollut vouteja, joiden keskeisin tehtävä on ollut verojen kantaminen. Näin saivat alkunsa kruununvoudin virat.

1500-luvulla Kustaa Vaasan aikana tapahtuneen hallinnon keskittämisen myötä veronkanto tehostui. Tällöin muun muassa voutikuntahallintoa ja veronkannon kirjanpitoa uudistettiin. Tavoitteena oli kruunun tulojen ja varallisuuden lisääminen. Käytännössä verotus tapahtui talonpoikien osalta siten, että veroesineet luovutettiin voudille kesä- tai talvikäräjillä. Tältä ajalta ovat peräisin vanhimmat voudintilit. Tärkein verotuksen kohde oli edelleen maaomaisuus, jonka verotusarvon määritykseen alettiin käyttää verolukua. Veroluku on aiemmin Suomessa ja Ruotsissa käytössä ollut maatilan verotuksessa käytetty mitta. Se määräsi myös tilan oikeudet ja velvollisuudet. Veroluku osoitti tilan kameraalista suuruutta ja sen mukaan suoritettiin maavero. Veroluvun perustana olivat veroyksiköt. Veroluvut olivat pysyviä tai muuttuvia. Täysitilaa tarkoittavat veroluvut olivat pysyviä, mutta eivät jaottomia. Jos tila jaettiin, jaettiin myös veroluku. Tiloja yhdistettäessä myös veroluvut yhdistettiin

1600-luvulla merkittävä osa maasta joutui läänityksenä aatelisten haltuun, jolloin verot maksettiin lääninherralle. Tämä vaihe ei tosin kestänyt pitkään, vaan vuosisadan lopulla toimeenpannussa niin sanotussa isossa reduktiossa pääosa lahjoitusmaista peruutettiin kruunulle. Vuonna 1634 otettiin käyttöön henkiraha, joka kuului periaatteessa jokaisen täysi-ikäisen aatelittoman henkilön maksettavaksi. Useita väestöryhmiä oli kuitenkin vapautettu sen maksusta. Henkirahaa maksavan väestön luetteloina toimivat henkikirjat. Henkirahan suuruus oli kaikille sama kuten muidenkin uusien verojen, joita kruunu pyrki kehittämään. Tällaisia olivat esimerkiksi erilaiset ylellisyystarvikkeisiin kohdistuvat verot. Ne ja eräät muut verot olivat niin sanottuja suostuntaveroja, jotka säädyt myönsivät valtiopäivillä 1600- ja 1700-luvuilla.

Autonomian aika 1809-1917

Kun Suomi liitettiin 1809 autonomisena osana Venäjän keisarikuntaan, koko verotusjärjestelmä - maksettavat verot, veroperusteet ja verollepanot - jäi lähes täysin Ruotsin ajan mukaiselle käytännölle. Ruotsin kuninkaan käytännössä ratkaiseva valta valtiontalouden hoidossa sopi myös Aleksanteri I:lle, joka Porvoon valtiopäivillä muutti vanhaa käytäntöä sen verran, että lupasi valtion tulot käytettäväksi yksinomaan Suomen omiin tarpeisiin. Vuonna 1809 maavero oli edelleenkin tärkein vero, mutta sen rinnalla kannettiin kruununkymmenyksiä, henkiveroja ja muita pienempiä veroja.

Vuonna 1809 perustettiin myös Suomen oma keskushallinto, jonka tehtäviin kuului myös verotuksen järjestäminen. Keisari allekirjoitti 18.8.1809 hallituskonseljin (vuodesta 1816 Keisarillisen Suomen senaatti) ohjesäännön, jolla perustettiin mm. valtiovarainministeriö. Valtiovarainministeriö jakautui finanssitoimituskuntaan ja kamaritoimituskuntaan. Finanssitoimituskunta hoiti valtion omaisuutta ja hallintoa sekä maan elinkeinoja. Kamaritoimituskunta piti huolen valtion verosaatavista ja kirjanpidosta, julkisten tilien tarkastuksesta sekä henkikirja- ja väkilukuluettelojen ylläpidosta.

Ensimmäinen autonomian ajan huomattava verouudistus toteutettiin 1840-luvulla, kun monien kirjavien ja ikivanhojen verolukujen tilalle tuli käyttöön yksi ainoa veroluku, verorupla.  Verorupla oli Suomessa 1849-1924 käytössä ollut maaveron veroyksikkö. Se otettiin käyttöön vanhojen veronosoitusten sijaan koko maassa Viipurin lääniä ja entistä Tornion kihlakuntaa lukuun ottamatta. Vanhojen verolukujen sijaan tuli siten yksi ainoa veroluku. Ruplissa laskettava vero saatiin, kun määritettiin talon kullekin veroparselille 15 viimeisen vuoden keskimääräinen taksahinta. Näin saatu vero jaettiin raha-, vilja-, kaura-, voi- ja taliveroon eli vero suoritettiin osaksi rahana, osaksi luonnontuotteina. Toinen merkittävä uudistus oli kokonaistulon käsitteeseen ja veronmaksukykyyn perustuvan tuloverotuksen käyttöönotto. Toisin sanoen, mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat verot. Tämä toteutui 1860-luvulla säädetyssä suostuntaverossa ja 1880-luvulla säädetyssä kunnallisverossa.

Lähteitä: VEROTUKSEN HISTORIAA SUOMESSA, Verohallinnon julkaisu 381.09

               Wikipedia: Kruunun verotus ja sen mitta 1500 - 1600 -luvun vaihteessa, Jari J Tuomisto

               Wikipedia: Verotuksen historia Suomessa