Tilaton väestö

Tilattomaan väestöön kuuluivat muuan muassa vuokratilalliset eli torpparit ja mäkitupalaiset sekä maaseudun palkkatyöläisinä toimivat itselliset, muonamiehet ja loiset.

Torpparit viljelivät päätilalta vuokraamaansa maata. Torppa sisälsi kuitenkin asumuksen lisäksi useimmiten varsin kohtuullisesti viljelyalaa ja tarjosi mäkitupaa olennaisesti paremmat mahdollisuudet omavaraisuuteen. Torppareilla saattoi olla jopa palkollisia.

Mäkitupalaisten vuokratonttiin kuului ainoastaan tupa ja ehkä pieni maatilkku. Vuokrattu mäkitupa käsitti yleensä vain pienen talon. Viljelysalaa sopimukseen ei kuulunut ollenkaan tai sitä oli vain hyvin vähän. Mäkitupalaiset saivat elantonsa pääasiassa ulkopuolisilla töillä: metsä- ja uittotöillä, satunnaisilla töillä talollisten luona tai käsityöläisinä. Työsuhteet olivat usein kausiluonteisia. Lisäksi mäkitupalaisen tuli maksaa tilalliselle tuvan vuokra työvelvoitteena, taksvärkkinä. Huonon omavaraisuuden ja niukkojen toimeentulomahdollisuuksien vuoksi mäkitupalaiset olivat herkkiä lähtemään siirtolaisiksi. Heillä ei ollut kotimaassaan paljoa menetettävää, ja kohdemaan leveämpi leipä sekä usein tarjottu oma viljelymaa houkuttivat.

Muonamiehet saivat taloista ruoan ja jonkinlaisen yöpaikan työtä vastaan. Muonamies oli omillaan asuva henkilö, joka teki päivätöitä maanomistajalle. Nimitys viittaa siihen, että muonamies oli "talon ruoassa" eli osan hänen palkastaan muodosti työnantajan tarjoama ruoka. Muonamiehet olivat osa-aikaista työvoimaa, jotka tekivät talolle esimerkiksi 2-4 työpäivää viikossa. Muonamiehet kuuluivat alempiin luokkiin, mutta heidän asemansa oli kuitenkin parempi kuin esimerkiksi loisilla.

Loiset olivat yleensä tilapäistyövoimaa, maaseudun työvoimareserviä, jotka tekivät töitä lyhytaikaisesti mahdollisesti useammallekin taholle ja asuivat talojen tai torppien nurkissa. Loiset olivat tietenkin pääsääntöisesti yksineläjiä, jotka avioiduttuaan muuttuivat statukseltaan muonamiehiksi (asui muualla mutta oli talon ruuissa) tai mäkitupalaisiksi (jos saivat oman mökin). Joskus koko perhe saattoi olla loisen asemassa, tällöin he asuivat isäntätalon tuvan nurkassa, saunassa, leivinpakarissa tai vastaavassa tilapäismajapaikassa. He tekivät taloon töitä sopivassa määrin elantonsa ja asumisensa edestä.

 Itselliset saivat pääansionsa tekemällä muuta kuin maatöitä, esimerkiksi toimimalla käsityöläisinä. He asuivat vuokralla toisen omistamassa asunnossa ja maksoivat asumisestaan joko rahalla tai työnteolla. Itsellisillä saattoi olla myös omaa pientä viljelystä ja muutamia kotieläimiäkin.

Palkolliset (joita saattoi olla torppareillakin) olivat piikoja ja renkejä, jotka sopivat pestin vuodeksi kerrallaan. Maaseudun asujaimistossa täysin epäitsenäisen ryhmän muodostivat rengit ja piiat, jotka yleensä asuivat maalaistalon tiloissa ja saivat vuosipalkkaa sekä ylläpidon. Heidän asemaansa sääteli aina 1800-luvun puoliväliin saakka lainsäädäntö laillisesta suojelusta. Sen mukaan kukaan ei saanut olla vailla omaa viljeltävää maata, käsityöammattia tai vastaavaa. Muussa tapauksessa hänen oli pestauduttava jonkun toisen palvelukseen.

Suomessa puhalsivat muutoksen tuulet 1800-luvun puolivälissä. Yksi suuri muutos koski laillisesta suojelusta luopumista. Tämä mahdollisti entistä selkeämmin ihmisten poistumisen maataloudesta, mikä olikin lainsäätäjien tarkoitus. Esimerkiksi Savon loiset reagoivat hyvin herkästi mahdollisuuksiin maan sisäisessä siirtolaisuudessa, ja 1800-luvun loppupuolella suuri joukko heistä lähti kohden lähinnä etelään syntyneitä uusia teollisuuspaikkakuntia ja niiden tarjoamaa parempaa ja ihmisarvoisempaa elämää.