Teuvo Huttunen

Aloitti Sonkajärven suojeluskunnassa siltavartiomiehenä vuonna 1939, josta sitten suunta oli rintamalle, kuten niin monella suomalaisella miehellä. He tahtoivat puolustaa isänmaataan ja sen oikeuksia itsenäisenä kansakuntana. Toki suomalainen nainenkin teki oman osuutensa, kuten Sylvi-vaimo Lotta Svärdissä muonittajana linnoitus- ja tiekorjausyksikössä Kuhmossa, Kankivaaralla, Repolassa, Muujärvellä ja Tiiksjärvellä.

Ja pitkähän se Isän reissu kaiken kaikkiaan olikin, Aunuksen Karjala, Itä-Karjala, Karjalan kannas ja Pohjois-Suomi (Värtsilä-Harlu-Säntämä, Tuulos-Syväri, Homoravitsa, Juksova, Särkijärvi, Syväri, Äänislinna, Nuasjärvi, Loimola, Vuosalmi, Juustila, Palojoki). Kotiutui vuonna 1945.

Sotajuttuja ei kovin paljoa kotona kuullut. Isällä ei ollut tapana niistä kertoilla. Jokunen kuitenkin on mieleeni jäänyt.

"Olin lähdössä korsusta ulos, kun korsun ovella tuli karhu vastaan. Onneksi oli konepistooli mukana. Illalla koko patteri söi karhun lihaa." Isä oli nuorena innokas metsämies kuten maatalojen pojat yleensäkin. Se selittää tällaisen metsästysjutun.

Isähän oli tykistön tulenjohdossa viestialiupseerina. Isä kertoi, että monet kerrat, kun oli päässyt lepovuoroon nukkumaan, niin oli meluisa herätys, kun patteristo ampui yhteislaukauksella aloittaen tulikeskityksen uusista tuliasemistaan aivan lepovuorossa olevan tulenjohtueen takana. Piti selittää miksi on huono kuulo.

"Kerran oltiin menossa piikkilankaesteiden läpi ja vihollinen olikin kytkenyt piikkilankoihin jännitteen. Ja kun leikkasin lankaa poikki sain sähköiskun. Siitä se tuli tämä angina pektoris. Nyt piti kertoa syy sydänvaivohin, terveellä miehellä.

Eli ei niitä sotajuttuja kerrottu itsetarkoituksella. Niiden avulla vain perusteltiin miksi jokin oli niin kuin se oli.

Seuraava sotajuttu ilmentää mielestäni, että Isä oli avaraan luontoon tottunut metsämies ja maalaispoika. En nyt muista missä yhteydessä tämän jutun kuulin, mutta kyllä se varmasti johonkin tilanteeseen sopiva oli. Isä oli yleensä aina vapaaehtoinen, kun kysyttiin miehiä selustan tiedusteluun ja maaleja osoittamaan. Yllättävintä oli se, minkä hän sanoi perusteluksi vapaaehtoisuudelle. "Pelkäsin siellä rintamalla juoksuhaudoissa. Oli helpompaa olla siellä tiedustelussa." Eli Isä sai kulkea avarassa luonnossa, ehkä välillä vähän lymyillen, mutta siellä sai itse olla havainnon tekijä ja poteron seinät eivät ahdistaneet. Maalaispoika, metsämies, luontoon tottunut. Nämä selitykset ovat minun kehittelemiäni, mutta uskon kyllä olevani melko oikeassa.

Se oli pitkä reissu. Sille matkalle jäi moni, noin 90 000 kaatunutta ja 200 000 haavoittui, joista noin 94 000 sai pysyvän vamman. Isä haavoittui kahdesti vuonna 1943 Karjalan kannaksella. Isällä oli vielä tekemistä jäljellä, eikä ollut hänen vuoronsa. Perhe oli vielä perustamatta ja pitkä työura edessä.

Sotien jälkeen Isä astui palvelukseen Kainuun sotilaspiirin esikuntaan kutsuntavääpeliksi. Tosin ehti ennen sitä olla vähän aikaa vanginvartijanakin, kuten Pentti veljensä. Hänen ensimmäisiä tehtäviänsä oli selvitellä joukkojen kotiuttamiseen liittyviä järjestelyjä. Sen puitteissa hän oli jopa pidätettynä ja valvontakomission kuulusteltavana pitkän tovin Hotelli Maakunnan yläkerrassa, muistaakseni. Koska hän tunsi kotiutusjärjestelyt, komissio yritti saada Isän esimiehiä kiinni vääristellyistä raporteista. Kotiuttamisillehan oli annettu tietyt tavoitteet ja niiden rikkomisesta olisi voinut saada syytteet. Varmasti monissa muissakin sotilaspiireissä oli sama touhu menossa. Koska takanahan saattoi olla myös yritys saada Suomi kiinni rauhanehtojen rikkomisesta, jolloin komissio olisi voinut käynnistää järeämmät otteet. Mutta ei Isä eikä ilmeisesti kukaan muukaan mennyt tähän ansaan. Eli tämä on osoitus, jokaisella on oma tärkeä tehtävänsä, vaikka kuinka pieni, ja se pitää täyttää Isänmaan ja yhteisen hyvän mukaisesti. Isä oli lojaali esimiehilleen, mikä oli hänen ominaispiirteensä. Sellainen sanontahan on, että esimiehen arvostelu kuuluu alaisen perusoikeuksiin. Minä en ainakaan koskaan kuullut Isäni arvostelevan päinvastoin, arvosti esimiehiään.

Siitä alkoi Isän rauhan aikainen sotilasura.

Perusti perheen Sylvi Uhlbäckin kanssa, rakensi omakotitalon ja he saivat neljä poikaa. Vanhin, Jorma, sotilasmestari hänkin, on Isän kanssa varmastikin Taivaan aliupseerikerholla nektaria nauttimassa.

Sotilaspiirissä palvelun aikana ei Isän syntymäpäiviä vietetty. Syynä oli tietysti se, että aina syksyllä oli kutsunnat, joissa Isä Sotilaspiirin päällikön kanssa kiersi Kainuun alueen. Ei siltä reissulta tultu välillä yöksi kotia, vaan koko ruljanssi hoidettiin yhtäkyytiä. Minun mieleeni jäi kuva, että kuukauden verran se aina kesti. Tai ainakin siltä se ainakin tuntui.

Tepu jäi eläkkeelle puolustusvoimista 9.1.1967. 

Seuraavana ote kirjastaYhteistyötä ja veljeshenkeä.

"Sotainvalidien toimisto aloitti uusissa väliaikaisiksi tarkoitetuissa tiloissa 1.9,1966. Seuraavan vuoden alussa osaston toimistonhoitajaksi palkattu Teuvo Huttunen muistelee:

Toimiston osalta se oli paluuta entiseen – alkuun, huone oli ahdas. Väliaikaisuutta kertoivat nurkissa ja lattioilla lojuneet mappikasat. Huoneisto oli talvella kylmä. Vesi jäätyi astioissa ja lämmityslaitteena ollut kamina tupsautteli aika ajoinpaksut mustat öljysavut ajaen meidät pakkaseen. Mutta töitä teimme noissakin olosuhteissa."

Monessa osaston toiminnassa mukana ollut Teuvo Huttunen muistaa työnsä mielekkäänä ja antoisana, ´1960-70-lukujen taloudellisesti vaikea tilanne aiheutti paineita. Se oli henkisesti raskasta aikaa.Siitä selviydyttyämmetyöpainekaan ei tuntunu pahalta – eivät edes vuoden vaihteen ruuhkat.

Mieluisana muistona hänellä on joulunaluspäivien käynnit sotainvalidiperheissä. ´Joulupakettien saajien kiitollisuus pyyhkåisi pois arjen paineet ja saihan itse työssäkin kokea samanlaista kiitoksen ja ilon henkeä. En toki kiellä, ettenkö ruuhkaisen työpäivän jälkeen tuntenut väsymystä, mutta koskaan eri mielessäni käynyt kyllästymistä osoittava huokaus: olkoon minun puolestani. Voimakas yhteishenki ja yhteinen päämäärä antoivat voimaa tilapäisenkin väsymyksen hetkellä´

Kyllä tuolla ylläkuvatulla työpaineella ja stressillä oli vaikutus myös terveyteen. Tepu sai sydänkohtauksen vuoden 1970 loppupuolella ja oli sairaalassa pari viikkoa. Sairaalan jouduttuaan lääkäri antoi ennusteen, että mitä tahansa voi tapahtua. Älkää tulko kuitenkaan nyt illalla katsomaan, koska potilas voi siitä arvella, että loppu on lähellä. Sen jälkeen hänellä ei ollut sydänvaivoja ja eli 89 vuotiaaksi. Sitten, kun pahin oli ohi, käytiin isää sairaalassakatsomassa. Ja kun oli vuoden loppu joulun alla hän huolestui siitä, että miten nyt käy joululahjojen jaon sotainvaliideille. Minä tarjoudui heti tehtävään. Isä antoi ohjeet ja minä jaoin lahjat. Täytyy todeta, että se oli tosi hieno kokemus.

Ensimmäisiä tehtäviä olivat jäsenistön kasvattaminen ja Käpykadun kioskin rakennuttaminen. Kioski rakennettiin talkootöinä ja lopputarkastus pidettiin 30.9.1967. Ensin Sotainvalidit pitivät kioskia palkkaamalla kioskinhoitajan, mutta kioskinpito ei ollut kannattavaa, koska palkkausmenot söivät pääosan tuotoista. Kioskia alettiinkin vuokraamaan ja merkitä tulopuolelle saamansa vuokran.

Kiskin pitkäaikainen vuokralainen oli Jenni Tyyne Hiltunen, josta tuli myömemmin sivuston ylläpitäjän anoppi.

Tepun tehtäviä Sotainvalidien veljesliiton Kajaanin ja Kainuun osaton puheenjohtajistossa:

Sihteeri 1967 – 1978 ja 1982 – 1982 – 83

Puheenjohtaja 1979 – 1981

Varapuheenjohtaja 1982 ja 1984 ->

Vuoden 1978 marraskuun viimeisenä päivänä Teuvo jäi eläkkeelle. Kuten ylläolevista tehtävistä voi havaita, Tepu jatkoi myös eläkkeelle jäätyään aktiivista toimintaa veljesliitossa sekä sihteerin, varapuheenjohtan ja puheenjohtajan tehtävissä.