Säädyt

"Suutari pysyköön lestissään"

1800-luvun alussa sääty-yhteiskunta oli voimissaan Suomessa. Yhteiskuntaluokat olivat syntyneet Suomeen Ruotsin vallan alla ja jatkoivat elämäänsä Venäjän vallan alla. Tämä tarkoitti sitä, että jokaisella ihmisellä oli oma sosiaalinen paikkansa yhteiskunnassa, jonka syntyperä määritti, ja tältä paikalta poistuttiin harvoin. Säätykiertoa oli vähän ja yhteiskunta oli paikallaan pysyvä eli muuttumaton.

Säätyajattelu kahlitsi kaikkea elämässä ammatinvalinnasta puolisonvalintaan, käytöstapoihin ja pukeutumiseen. Jokaviikkoinen kirkossa käynti ilmensi hyvin sekä säätyjen että sukupuolten välistä arvojärjestystä. Jumalanpalveluksissa edessä istuivat varakkaat ja kansa miehitti takaosan ja lehterit. Naiset ja miehet istuivat myös erillään.

Suomessa säätyjä olivat aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat. Näillä ryhmillä oli omat etuoikeutensa, jotka keisari oli vahvistanut. Arkipäiväisessä elämässä säätyjako ilmeni jakona säätyläisiin ja rahvaaseen. Säätyläisten osuus oli koko Suomen väestöstä vain noin 1,5%, mutta silti he miehittivät yhteiskunnassa korkeimmat virat. Tämän lisäksi oli ihmisiä, jotka eivät kuuluneet mihinkään säätyyn ollen näin säädyttömiä.

Säätyläisten elämänmenoa

Herrasväki koostui monenkirjavasta joukosta, joka sai elantonsa erilaisista ammateista. Säätyläisiä toimi lääkäreinä, upseereina, opettajina, pappeina ja kauppiaina. Keskeinen osa säätyläisistä olivat virkamiehet. Yleisesti ottaen ruumiillinen työnteko ei kuulunut säätyläisille. Maaseudulla säätyläiset asuivat herraskartanoissa ja kaupungissa virkataloissa. Säätyläisten elämänmenoa määritti vahva usko oman yhteiskuntaluokan ylemmyydestä säädyttömiin verrattuna. Tätä arvojärjestystä ilmennettiin käytöstavoilla, koulutuksella ja maailmankatsomuksella. Säätytietoisuus vahvisti yhteiskunnan muuttumattomuutta.

Säätyläiset muodostivat yhteiskunnassa sivistyneistön, joka erottui tavallisesta kansasta oppineisuutensa varjolla. Vielä autonomian ajan alussa myös ruotsin kieli erotti säätyläiset suomea puhuvasta rahvaasta. Aateliston piirissä ruotsin kieli säilytti asemansa pisimpään ja tässä säädyssä vaalittiin kauimmin Ruotsin vallan aikaisia tapoja. Lahjakkaille talonpoikaissäädyn nuorille pojille ruotsin kielen osaaminen ja koulunkäynnin mahdollisuus tarjosivat keinon nousta pappis- tai porvarissäätyyn.

Tämän tyyppinen säätykierto lisääntyi pikku hiljaa, vaikka puolisoa haettiin vielä tiukasti säädyn sisältä erityisesti aateliston keskuudesta. Tapa menetti merkitystään vasta 1800-luvun loppupuolella jolloin aatelismiehet ottivat morsiamensa yhä useammin aatelittomien keskuudesta. Myöhemmin myös valtion palveluksessa olleita voitiin aateloida, jolloin etevä virkamies pystyi nousemaan aatelissäätyyn.

Aatelisto vaali omia perinteitään, jotka noudattivat yleiseurooppalaisia yläluokan tapoja. Suvun korostaminen oli keskeistä aateliskulttuurissa. Miesten keskittyessä hoitamaan suvun maa-alueita ja korkeita virkoja, naisten tehtävänä oli synnyttää lapsia sukutilan perijöiksi ja huolehtia palvelusväestä, jota kartanoissa oli parhaimmillaan kymmeniä.
Naisen elämä oli usein joutilasta ja tytön kasvatuksessa keskityttiin hyvin tapojen omaksumiseen ja kevyiden töiden tekemiseen, kuten kudontaan ja maalaamiseen. Aateliston elämäntyyli oli rikasta ja suosi ajan trendejä esimerkiksi rakentamisessa ja pukeutumisessa. Aateliskartanot olivat maalla usein seuraelämän keskuksia .
Pappila edusti rahvaalle sivistyneen ja moraalisen elämän maamerkkiä maaseudulla. Pappeja kunnioitettiin ja he opettivat kansaa elämään nuhteessa ja pitivät yllä köyhäinhuoltoa. Pappila oli maatila, jossa ruoka tuotettiin omasta maasta aivan kuten maaseudulla yleensä. Pappilat juurruttivat talonpoikien keskuuteen myös uusia maanviljelyksen keksintöjä ja pitivät näin yllä taloudellista tietoutta. Papit ottivat vastuulleen myös kansan valistustyön. Pappien vaimot, ruustinnat, olivat kunnioitettuja talon emäntiä, joiden apuna oli talouden hoidossa piikoja ja palveluväkeä.
Porvaristoon kuuluivat kauppiaat ja käsityöläiset, ja tämä keskiluokka kansoitti kaupungit. Kaupunkeja oli autonomian ajan alussa varsin vähän ja suurimpia niistä olivat Turku, Helsinki ja Oulu. Kauppaa sai käydä vain kaupungeissa eikä maaseudulla ollut tätä etuoikeutta. Kuilu kaupungin rikkaimman ja köyhimmän porvarin välillä oli usein suuri. Porvarissäädyn sisällä oli varsin varakkaitakin kauppiassukuja, joiden elämäntyyli jäljitteli aateliston mallia. Maaseudun käsityöläiset eivät kuuluneet porvareihin.

Säädyttömien kohtalo

1800-luvulla kasvoi säädyttömien joukko ja tätä kasvua joudutti teollistuminen. Maaseudulla taloilla oli työväkenä renkiä, piikoja ja muonamiehiä. Muonamiehet tekivät talollisille töitä ja saivat osan palkastaan ruokana, "muonana". Vuokrapalstojaan viljelivät lampuodit ja torpparit. Tämän lisäksi oli irtainta työväkeä kuten mäkitupalaisia ja loisia, jotka olivat ilman työsuhdetta. Kaupungeissa oli myös palvelusväkeä, renkejä ja piikoja. Teollistumisen käynnistyessä 1800-luvun loppupuolella kaupungeissa majaili myös suuri joukko teollisuustyöntekijöitä.

Maaseudulla ihmisen aseman sosiaalisessa verkossa määritti hänen työsuhteensa, tai sen puuttuminen. Lampuodit vuokrasivat kokonaista tilaa ja torpparit sai viljeltäväkseen palstan isännän maata. Torpparit maksoivat vuokransa torpan tuotteina ja joutuivat tekemään myös taksvärkkiä eli päivätyötä isännälleen. Torpparilaitos oli epäoikeudenmukainen torpparille, sillä taksvärkki oli rasite ja vuokrasopimus oli tehty usein suullisesti ilman selvää määräaikaa. Mäkitupalaiset vuokrasivat asuntotonttia peltoineen ja tekivät tilapäistöitä. Maaseudun alimpia ryhmiä olivat palkolliset eli rengit ja piiat, jotka tekivät työtä tiloilla ja asuivat talon nurkissa.

Kaikkein köyhimpiä maaseudulla olivat loiset. Loiset olivat joutolaisia, jotka viettivät liikkuvaista elämää tehden tilapäistöitä talosta taloon. Loisilla ei ollut omaa asuntoa tai edes huonetta vaan he olivat toisten nurkissa, saunassa tai ullakolla. Talvisin loiset joutuivat usein kerjuulle ja mieron tielle töiden vähentyessä. 1800-luvulla loisia oli jopa yli 35% koko väestöstä Savossa ja Itä-Suomessa.

Maaseudun tilattomat ja kaupunkien työväestö olivat alati paisuva väestöryhmä. Palveluspakko varmisti sen, että jokaisella oli oltava voimassa oleva palvelussuhde tai ihminen, jonka "suojeluksessa" oltiin. Irtolaisiksi nimitettiin ihmisiä, jotka olivat vailla työtä ja kodittomia. Nämä ihmiset muodostivat uhkan yhteiskuntarauhalle, sillä joutoenolon nähtiin vauhdittavan rikollisuutta ja muita epäkohtia.

Lähteet: Hallinto ja sääty-yhteiskunta Suomessa

Wikipedia: Sääty