Sotilaan palkkaus

Allekirjoittaessaan pestin sotilaaksi jalkaväen miehet saivat 50 kuparitaalerin pääpalkan ja erikseen kuuden kuparitaalerin suuruisen pestirahan. Pääpalkka jäi pois käytöstä 1700-luvun alussa. Ruotsin ajan loppupuolella pestiraha oli 2-10 riksiä. Mitä suurempi pestiraha oli, sitä vähemmän sotilaalle annettiin muita etuuksia. Esimerkiksi Savossa ruotusotamiehen pestiraha oli 1770-luvulla kaksi hopeataaleria, tynnyri viljaa sekä lehmä. Pestirahan lisäksi sotilaalle annettiin ns. imetystynnyri eli tynnyri (165 litraa) ruista ja lehmä. Varamies sai kruunulta neljän hopeataalerin suuruisen pestirahan, minkä lisäksi ruotu maksoi hänelle saman pestirahan kuin varsinaisille sotilaille.

Ruotusotilas sai pestirahan lisäksi kruunun maksamaa vuosipalkkaa, jonka ohella talonpojat maksoivat hänelle suurin piirtein samansuuruisen vuosipalkan. Jalkaväen miesten vuosipalkan maksoi kruunu lääninhallinnon kautta. Ruotsin ajan lopussa vuosipalkka oli keskimäärin viisi riksiä. Vuosipalkan suuruus vaihteli vuosittain, mutta vastasi käytännössä yhden ruistynnyrin arvoa. Talonpoikien maksama vuosipalkka korvattiin jalkaväen sotilaille tavallisesti juuri tynnyrillä ruista.

Ruotutalolliset antoivat sotilaalle kolmen vuoden välein työvaatteet: hatun, takin, housut, sukat ja saappaat. Yleensä vanha palveluspuku jäi työpuvuksi. Kaikilla rykmenteillä ei ollut työpukua, vaan sotilaat käyttivät sellaisena tavallista talonpoikaispukua. Kruunu korvasi linnoitustöissä olleiden sotilaiden työvaatteiden arvon ruoduille. Savon jääkäreillä työpukuun kuului huopahattu, sarkatakki, liivit, housut, paita, sukat ja pieksut. Varamiehet saivat vuosipalkan ohella vaaterahaa, mutta kokonaissumma oli pienempi kuin varsinaisilla ruotusotamiehillä. Kuluneen univormun ja varusteet sotilaat saivat pitää itsellään.

Ruotusotilas sai talollisilta myös poltto- ja tarvepuut vuosittain. Ruodut joutuivat lisäksi kustantamaan sotilaansa kyydin ja muonan harjoituskokouksissa, mutta vuodesta 1776 järjestelmä muutettiin passevolanssiksi, jolloin kruunu huolehti muonituksesta kokousaikana ja korvasi talonpojille kyydityskulut.

Ruotusotilaan palkkaetuihin voidaan katsoa kuuluneen myös vapautuksen henkilöveroista. Niistä raskain oli henkiraha, josta sotilaat vapautettiin vuonna 1693. Erottuaan palveluksesta heidän täytyi ryhtyä taas maksamaan henkirahaa. Mikäli ruotusotilas oli eronnut palveluksesta vanhuuden tai sairauden takia, vapautettiin hänet vuodesta 1748 alkaen henkirahasta. Vähintään 18 vuotta palvellut, mutta alle 50-vuotiaana eronnut ruotusotilas oli vapaa henkirahasta vuodesta 1802. Yli 50-vuotiaana eronneelle riitti 12 vuoden palvelus.

Ruotusotilaan tärkein palkkaetu oli sotilastorpan tuotto ja asuntoetu. Sotamiesasetus määräsi sotilastorpan kooksi 9 x 9 kyynärää eli noin 28 m². Sotilastorppa oli sisäänlämpiävä, joskin Länsi-Suomessa yleistyivät 1700-luvun lopussa myös savupiipulliset sotilastorpat. Ensimmäinen tunnettu määräys rakentaa sotilastorppaan uloslämpiävä uuni ja lasi-ikkunat, on vuodelta 1769. Muita asetuksen mukaisia torppaan kuuluvia rakennuksia olivat 6 x 6 kyynärän eli noin 13 m:n suuruinen aitta, rehusuoja ja navetta sekä kaksi tai kolme niittylatoa. Sotilastorpan rakentaminen ja korjaaminen oli ruodun vastuulla, mutta ruotusotilaan oli hoidettava rakennuksia niin hyvin, etteivät ne päässeet rapistumaan. Vuonna 1776 kuningas määräsi, että ruotujen oli rakennettava torppa myös varamiehille. Vastineeksi torpistaan varamiesten oli tehtävä ruoduilleen päivätyövelvollisuutena 24 työpäivää vuodessa.

Ruotutorppaan kuului ruotupelto, joka oli yhdestä kahteen kylvötynnyrinalan eli noin hehtaarin suuruinen. Lisäksi ruotusotilas sai käyttöönsä kylän rintapellosta kaalimaan, jossa kasvatettiin kaalin lisäksi pellavaa ja Ruotsin ajan lopulla perunaa. Sotilaan oli itse lannoitettava maat ja huolehdittava niiden ojittamisesta. Ruotusotilailla oli käytössään usein myös itse raivattuja peltoja. Sotilaalle kuului myös niittyä kahden kesäkuormanalan verran, mikä tarkoitti vuodessa noin 300 kg:n heinäsatoa. Karjaa ruotusotilailla oli verrattain vähän, yleensä lehmä tai kaksi, hieho, pari lammasta ja usein myös hevonen.

Lähde: Suomalaisen sotilaan historia, ristiretkistä rauhanturvaamiseen, ISBN 978-952-266-006-0